Ready Player One - nörttiviittausten Da Vinci koodi

"Päästyäni tiskille tilasin klingonilaisbaarimaijalta pangalaktisen kurlauspommin ja kippasin siitä puolet saman tien. Sitten virnistin, kun R2 pisti soimaan jälleen uuden kasariklassikon."

- Ready Player One s. 255

Kolme klassista scifi-viittausta survottuna noin pieneen tilaan? Tähän on pakko perehtyä lähemmin. Ensimmäistä kertaa omassa historiassaan Laatikollinen avaruussuippokorvia muuntautuu siis täten perinteiseksi kirjablogiksi. 

Olin tässä jo hitaasti alkanut epäillä tulleeni niin vanhaksi, etten jaksa enää lukea kirjoja. Vähän aikaa sitten kuitenkin tajusin, että vika olikin kirjoissa, joita yritin lukea. Esimerkiksi Black Libraryn Eldar Path-trilogia on ollut aivan hirveää suossa tarpomista, mutta ihmekös tuo, kun luet saman tarinan kolme kertaa toinen toistaan rankemmasta näkökulmasta. Teos joka avasi silmäni sille, että kannattaisi vain lukea eeppisempiä kirjoja on Ernest Clinen kirjoittama Ready Player One, joka on myös tänä vuonna ehdolla Tähtivaeltaja-palkinnon saajaksi.

"Part quest novel, part love story, and part virtual space opera set in a universe where spell-slinging mages battle giant Japanese robots, entire planets are inspired by Blade Runner, and flying DeLoreans achieve light speed. - It’s the year 2044, and the real world is an ugly place."

Ready Player One sijoittuu maailmaan, jossa todellisuus on entistä kurjempaa, mutta onneksi ihmiskunta pääsee edullisesti pakoon uuteen virtuaaliseen internettiin, jossa aivan kaikki on mahdollista. Kirjakin voisi siis kertoa aivan mistä tahansa, mutta kaiken mullistaa maailman rikkaimman miehen testamentti, jossa hän kertoo kätkeneensä virtuaalimaailmaan pääsiäismunan, jonka löytäjä perisi hänen omaisuutensa ja myös superylläpito-oikeudet samaiseen virtuaalimaailmankaikkeuteen. Tämä kilpailu synnyttää monille uuden haaveen, harrastuksen, elämäntavan ja ainakin yksi yritys näkee myös tilaisuuden laajentaa liiketoimintaansa räjähdysmäisesti. Kilpailun ydin on sarja vihjeitä, jotka koostuvat viittauksista 80-luvun populaarikulttuuriin. Näin käynnistyy siis perinteinen kilpajuoksu hieman erikoisemmalla kuorrutteella.

Ready Player One tekee name droppaamiselle saman kuin ensimmäinen Matrix-elokuva fysiikkaa uhkaaville kungfu-tempuille; se antaa niille täydellisen tekosyyn ja siitä kirjassa todella onkin kyse. Teos on siis uskomaton matka nörttiviittausten maailmaan ja näin ollen se imee lähes nörtin kuin nörtin jossain kohtaa mukaansa. Seikka on kai yhtä aikaa kirjan heikkous ja vahvuus, sillä on helppo kritisoida kirjaa siitä, että se vain latelee sinulle aiheita niin kauan, kunnes se osuu johonkin mistä pidät ja alat pitää myös kirjaa yhtäkkiä hyvänä. Toisaalta myös kirjan juonikulku on yllättävän mielenkiintoinen ja jatkuva nörttiviittausten tulva voi saada kohderyhmänsä tuntemaan olonsa hyvin kotoisaksi. Viitespämmistä tässä kirjassa joka tapauksessa on kyse ja jottei kukaan ehtisi suu vaahdoten syyttää allekirjoittanutta jumalanpilkasta, niin kaivetaanpa kirjasta esiin seuraava lainaus.

"Viimeisten viiden vuoden mittaan olin käynyt läpi koko munastajien suosituslukulistan. Douglas Adams. Kurt Vonnegut. Neal Stephenson. Richard K. Morgan. Stephen King. Orson Scott Card. Terry Pratchett. Terry Brooks. Bester, Bradbury, Haldeman, Heinlein, Tolkien, Vance, Gibson, Gaiman, Sterling, Moorcock, Scalzi, Zelazny."

- Ready Player One s. 90

Hows that for name dropping? Ja vastaavia "lauseita" on kirjassa useampiakin eri aiheista. Tämän on kuitenkin vain tarkoitus todistaa pointtini eikä suinkaan karkoittaa potentiaalisia lukijoita, sillä teos on joka tapauksessa ehdottomasti tarttumisen arvoinen. Tämän kirjan on kirjoittanut nörtti nörteille, sen äänikirjan lukee nörtti(Wil Wheaton, joka muuten myös mainitaan kirjassa) ja olisi suuri rikos nörttien galaktista salaliittoa kohtaan nörttinä jättää suosittelematta tätä muille nörteille. Jos siis luet parhaillaan tätä tekstiä, nouse ylös ja hae itsellesi tuo kirja. Tavalla tai toisella et tule katumaan sitä. Vakuutin sinut sitäpaitsi jo ensimmäisellä lainauksella. Myönnä pois.

Teos ei ole missään nimessä täydellinen, sillä luonnollisesti siinä on omat vikansa, mutta se on pitkästä aikaa jotain uutta ja virkistävää. Vihaan itseäni tämän vuoksi, mutta en voi olla antamatta tälle kirjalle mitään muuta kuin kliseisesti viisi tähteä viidestä.

*****

"Katselin paljon YouTube-videoita, joissa söpöt nörttitytöt soittivat cover-versioita 80-luvun kappaleista ukuleleilla. Eihän tämä tarkaan ottaen kuulunut tutkimustyöhön, mutta minulla oli melkoinen fetissi söpöjä ukulelenörttityttöjä kohtaan, enkä osaa selittaa tai perustella sitä."

- Ready Player One s. 92

Nörttileffa: Unicorn City

Päädyin taas aloittamaan uuden artikkelisarjan. Säännöllisiä postauksia tässä sarjassa ei tulla näkemään, sillä materiaalin löytämisen satunnaisuus ja sen kätköistä paljastuva sisältö tulevat olemaan aivan yhtä epämääräisiä

Maailma on yllättävän täynnä leffoja, jotka ovat aivan puhdasta nörtteyttä, mutta näiden löytäminen ei olekaan lainkaan niin yksinkertaista, kuin voisi kuvitella. Ei ole yllätys, että monet näistä ovat nörttien itsensä tekemiä toisille nörteille ja näin ollen eivät oikein mahdu tavallisen massan ymmärrykseen, josta taas seuraa se, että nämä tuppaavat olemaan usein indie-leffoja. Tavallinen leffafriikki ei varsinaisesti mitään menetäkään, koska nämä elokuvat eivät myöskään ole niitä kaikkein upeimpia leffaelämyksiä, vaan ovatkin parhaimmillaan sen varsinaisen kohdeyleisönsä käsissä koettelemassa naurulihaksia huumorilla, jota muut eivät vain ymmärtäisi. Tavoitteenani onkin nyt auttaa näitä outoja aarteita päätymään oikeisiin käsiin.

Tervetuloa siis hämmentävälle matkalle pitkin polkua, jota raivaan auki jenkkien Netflixiä pääasiallisena asenaani käyttäen. Sen pidemmittä puheitta muovimiekka tanassa kohti ensimmäistä katajapuskaa.

Unicorn City
USA, 2013 (Hieman vanhempi, mutta julkaistu jenkeissä vasta nyt helmikuussa)
Kesto: 1h 37min
IMDB

Teemat: Roolipelit, Liveroolipelit, Nörttiromantiikka

Älkää antako nimen hämätä, sillä kyseessä ei ole pinkki glitteriä ja sateenkaaria kylvävä ponileffa, vaan sisältö ammentaa suoraan perinteisistä roolipeleistä. Nörtti nostaa kulmakarvaansa mielenkiinnosta jo alkumusiikin pyöriessä sen vyöryttäessä ruutuun läjäpäin noppia, figuja ja hahmolomakkeita. Leffan aihe tulee siis nopeasti selväksi ja ensimmäisen kohtauksen pyöriessä ei voi kun lyödä kättä otsaan ajatellen "voi luoja mikä väittely." Roolipelejä pelaamaton ei voi ehkä edes ymmärtää kaikkea mistä elokuvan peliporukka tappelee ennen kuin leffa on edes kunnolla vielä alkanut tai saati uskoa, että tilanne on helposti realistinen hyvänäkin päivänä huonossa porukassa. Elokuvan teemaan johdattamisen jälkeen tuodaan katsojalle myös tuskallisen selväksi, että tarinassa on kyse myös tuosta hitusen kömpelöstä nörttiromantiikasta. 

Perinteisistä pöytäroolipeleistä siirrytään pian larppaamiseen ja leffan varsinaisena juonena onkin päähenkilön pyrkimys osoittaa uutta työntekijää etsivälle pelifirmalle johtajuustaitojaan organisoimalla liveroolipeliä. Juoni tahtoo tosin samantien jäädä hieman jalkoihin metsässä juoksentelun mennessä täysin ...metsässä juoksenteluksi.

Unicorn City kuuluu siihen tyypilliseen nörttileffojen ryhmään, joka ei ole teoksena järin kummoinen, mutta oikealla kaveriporukalla katsottuna se tarjoaa varmasti hyvät naurut tai vähintäänkin reality-sarjoja huomattavasti parempaa myötähäpeää. Niin ja vaijeriohjattu Magic Missile oli ainakin itselle uutta...

Kokeilkaa teosta, jos uskallatte. Tässä vielä elokuvan traileri ihmeteltäväksenne. 

 

”How she lost her husband to a White Dragon freak accident”

Figupelibonus: Pelipöytä ja sieltä Games Workshopin rakennuksiakin bongattu.