Warzone - Nopea ja raivokas nostalgiatrippi

Jo Warzonessa varsinaisen armeijan tukena varjoissa kulki vasemman alalaidan inkvisiittori

Viime viikolla oli tavallista enemmän vapaa-aikaa, mutta se ei todellakaan näkynyt blogattavaksi sopivan materiaalin syntymisessä. Sutimisen ja rakentelun sijaan tuli ihan rehellisesti tehtyä sitä itseään eli pelailtua useampana päivänä hyvän matkaa yöhön saakka. Pääosassa oli pitkästä aikaa Eclipse, mutta osansa saivat myös 40k, Kings of Mithril ja The Great Dalmuti. Noinh se selittelyistä ja mennään taas itse asiaan.

Viikonloppuna tuli luonnollisesti äitienpäivänä vierailtua vanhempien luona ja pitihän sitä veljen kanssa vähän kaappeja kaivella, että mitäs kaikkea täällä taas olikaan. Jostain syystä rupesin lukemaan vanhaa suomeksi käännettyä Warzonen-sääntökirjaa ja kyllähän sen puhki selatuista sivuista huomasi, että nostalgiaa riittää. Figuharrastukseni alkoi varsinaisesti luonnollisella siirtymällä Doomtrooper-korttipelistä Warzoneen. Olen tässä yrittänyt kovasti pohtia missä vaiheessa wh40k:n 2. laitos tuli itselläni Warzonen rinnalle, mutten ole vielä oikein saanut aikajanoja kohtaamaan. Warzone ainakin tippui pois pelivalikoimasta pian oman 2. laitoksensa ilmestyttyä ja jossain vaiheessa figutkin kaupattiin pois. Säästin itselleni kuitenkin kourallisen Imperialin joukkoja sillä rakkaista Blood Bereteistä ei vain pystynyt luopumaan.

Joo-o Warzonesta/Doomtroopereista/Mutant Chronicles-roolipelistä tutut Imperial-korporaation "veribaretit" olivat aikalailla ensimmäiset koskaan ihan pelaamista varten maalatut figuurini. Oivoi highlighteista ei tietoakaan ja maaliakin varsin paksu kerros, mutta voin sentään olla ylpeä siitä, että värit ovat heti alusta pysyneet oikeilla paikoillaan. Silloin vielä myöskään ymmärtänyt, että kaikille figuille ei vaan ole tarvetta maalata silmiä.

Yksinäinen Golden Lion-soturi on myöskin jäänyt jälkeen muun ryhmän siirtyessä toisiin pelipöytiin, sillä tämä taas aikalailla edustaa ensimmäistä conversio-työtäni. Piskuinen plasmakarbiini on vaihtunut järeimpään tykkiin, joka silloisesta maailmasta löytyi. En ole varma saiko kyseistä asetta edes leijonille hankittua sääntöteknisesti, mutta se nyt on sivuseikka.

Sitä aina vähän pyörittelee silmiään, kun mesotaan miten maalit peittivät ennen paremmin ja liimatkin olivat niin vahvoja, että pelkkä purkin näyttäminen liitoskohdalle hitsasi ne pysyvästi kiinni toisiinsa. Ovathan monet liimat nykyään aikamoista litkua, mutta tämä alkuaikojen tuotos pistää vähän miettimään ensimmäisten figuliimojeni tehoa. Tuo lippu on nimittäin silkkaa metallia eikä ihan sitä kaikista kevyintä niistäkään. Siitäkin huolimatta se nököttää yhä samaisen Lego-antennin keskellä ilman minkäänlaisia pinnauksia tai muita temppuja pelkän liimapinnan sitomana ja tämä löytyi jonkun laatikon pohjalta pyörimästä eli ei edes turvallisesti säilytettynä. Pistää miettiin vahvempia myrkkyjä tietteks...

Eiköhän tässä tarpeeksi nostalgiatrippiä tälle viikolle.